Trumpin päätös ei militarisoi avaruutta – se on tehty jo 1950-luvulla
Tänään uutisoitiin presidentti Trumpin päätöksestä perustaa USA:lle uusi US Space Force puolustushaara vastaamaan sotilaallisesta avaruustoiminnasta. Koska kyseessä on USA ja Trump on odotettavissa refleksiivistä kritiikkiä avaruuden militarisoimisesta ja asevarustelun kiihtymisestä. Ihmisen avaruuden käyttö on kuitenkin alusta alkaen ollut pitkälti sotilaallista.
Olipa kyse kritiikistä asevarustelua tai Trumpia kohtaan kuinka validia on syytä tarkastella ilmiön historiallisia juuria. USA:n avaruusjoukkojen perustaminen – minkä Venäjä on tehnyt jo aiemmin – on osa vuosikymmeniä jatkunutta kehityskulkua. Se on merkki avaruuden merkityksen korostumisesta ihmiskunnalle niin sodan kuin rauhan askareissa. Avaruustutkimuksen mahdollistaneet raketit kehiteltiin sotilaskäyttöön, aluksi kantamaan tavanomaisia ja sittemmin ydinaseita. Itse varhaiset kantoraketit – joiden jatkokehitelmiä on pitkälti edelleen käytössä niin USA:ssa kuin Venäjällä – kehiteltiin varhaisten mannertenvälisten ohjusten pohjalta.
Sotilaallisten avaruusalusten kehityksen voi katsoa alkaneen niin Neuvostoliitossa kuin Yhdysvalloissa vuonna 1956 jolloin päätettiin kuvaussatellittien (Zenit ja Corona) kehittämisestä. Näitä seurasivat nopeassa tahdissa molemmissa maissa mitä erilaisimmat sotilaalliset avaruuslaitteet paikannussatelliitteista tutkasatelliitteihin ja jopa aseistettuihin avaruusasemiin.
Erilaiset täysin siviilitutkimusta palvelevat tieteelliset satelliitit ja miehitetyt avaruuslennot, kuten vaikkapa Apollo ohjelma tai Venera-luotaimet, muodostivat vain pienen osan kylmän sodan avaruuslentojen budjetista ja lentomääristä. Neuvostoliiton tapauksessa arviolta 20% laukaisuista suuntautui muihin kuin sotilaallisiin tarkoituksiin.
Kenties systemaattisimmin ja keskitetyimmin avaruuden sotilaallista käyttöä harjoitti kylmän sodan aikana Neuvostoliitto. Juri Gagarinin Vostok-kapseli kehitettiin Zenit-valokuvaussatellitin pohjalta. 1970-luvulla Salyut ohjelman ohessa taivaalle laukaistiin myös miehitettyjä ja aseistettuja Almaz-avaruusasemia kuin myös IS-A satelliitintuhoajasatelliitteja. Yhdysvaltain erittäin laaja sotilaallinen avaruusohjelma oli selkeämmin eroteltu NASA:n siviiliohjelmasta, tosin toki siinäkin oli laajoja risteymäkohtia.
Kylmän sodan loputtua USA:lla on ollut kiistämätön avaruuden herruus. Sotilasoperaatioissa on voinut luottaa GPS-paikannukseen, sääsatelliittien säätietoon, kuvaussatelliittien kuviin, elektronisten tiedustelusatelliittien sieppaamiin signaaleihin ja viestisatelliittien muodostamaan korkeaan datansiirtokykyyn. Tilanne on muuttumassa uusien nousevien valtojen ja toisaalta uuden teknologian myötä.
Viime aikoina ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin avaruussektori on tuntunut elävän eräänlaista renesanssia. Kantoraketeista on tullut rajusti halvempia, jopa uudelleenkäytettäviä, satelliitit ovat pienentyneet elektroniikan kehityksen myötä ja avaruusmarkkinoille on tullut aivan uusia kaupallisia ja valtiollisia toimijoita. Pienemmätkin valtiot tai jopa ei-valtiolliset toimijat voivat laukaista omia satelliitteja tai kehitellä omia tappajasatelliittejaan. Aiemmin vain sotilaskäyttöön varattua tarkkaa kuvanlaatua tai pilvet läpäisevää tutkasatellittikuvaa saa yhä halvemmalla ja yhä suuremmalla päivitysnopeudella. Samalla koko elämämme on yhä vahvemmin riippuvainen avaruudessa tuotetuista palveluista, aina säätiedoista satelliittipaikannukseen.
Sotilaallisesti tämä tarkoittaa avaruuden käytön merkityksen lisääntymistä samalla kun sotilassatelliitit ovat jääneet menneelle vuosituhannelle – niissä painotetaan edelleen muutamia isoja satelliitteja useiden pienempien satelliittien sijaan. Toisaalta myös siviilitoimijoiden avaruuskapasiteetit tulevat yhä tärkeämmiksi. Miten puolueettoman maan kuvaussatelliittiin voi vaikuttaa? Entä jos vihollinen ostaa oman maan satelliittien kuvia?
Ei koske Suomea, vai koskeeko? Suomi on mukana tässä kehityksessä niin kaupallisena toimijana kuin myös potentiaalisena turvallisuuspoliittisena hyötyjänä esim. ICEYE-tutkasatelliittien kautta. Viimeaikaisen kehityksen myötä voi pohtia, tarvitseeko tai kannattaako Suomen odottaa eurooppalaista yhteistyötä esimerkiksi satellittitiedustelun osalta vai voisiko kapasiteetteja kehittää kansallisesti tai esimerkiksi pohjoismaisena yhteistyönä? Entäpä kenelle tuotettua dataa voi myydä? Esitetty kansallinen avaruushallinto ei olisi scifi-huumaa tai teknologiateollisuuden lobbausta vaan myös tulevaisuuden turvallisuuspoliittinen välttämättömyys.
Suomella on myös arvokasta sotilaallista tietotaitoa siitä, kuinka pärjätä ilman avaruuspohjaisia järjestelmiä. Lähtökohtaisesti paikannus on tullut hoitaa joko ei-elektronisin järjestelmin tai erinäisin inertiapohjaisin järjestelmin ja tietoliikenneyhteyksissä Suomella on HF-osaamista joka on erittäin arvokasta valmistauduttaessa konflikteihin joissa satellitteihin perustuvat tietoliikenneyhteydet ovat vaarassa.
Lyhyesti, avaruuden käyttö on ollut sotilaallista alusta alkaen ja tulee laajenemaan niin kauan kuin maan päällä halutaan käyttää organisoitua väkivaltaa. Avaruuden sotilaallinen käyttö on vähemmän näkyvää kuin lentokoneet, panssarivaunut ja sotalaivat. Laukaisut tapahtuvat määrätyillä alueilla, satelliitit valmistetaan tehtaissa ja maassa oleva ohjaus hoituu virastomaisista olosuhteista. Mikään nykyvaltio ei kovin näkyvästi esittele sotilaallisia avaruuskapasiteettejaan paraateissa tai lentonäytöksissä.
Toisaalta, aivan kuten Arthur C. Clarke aikoinaan ennakoi, kaikkialla läsnä olevat kuvaussatelliitit ovat mahdollistaneet aivan uudenlaisen avoimen tiedustelun joka on näkynyt esimerkiksi Ukrainan konfliktissa. Tulevaisuuden mahdollisuutena voi olla myös kaikkialle kuuluva satelliitti-internet joka on käytössä myös autoritäärisissä valtioissa.
ICEYE – suomalaistaustainen tutkasatellittiyritys
EU Satellite Center – EU:n avaruustiedustelusta vastaava orgaani
Encyclopedia Astronautica -sivusto jolta löytyy näppärästi esimerkiksi Neuvostoliiton avaruusohjelman kehitysaskeleet
http://www.astronautix.com/r/russia.html
Avaruushallinnon järjestäminen eräissä verrokkimaissa. Selvitysraportti
https://valtioneuvosto.fi/julkaisut/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-243-541-5
The End of Sanctuary in Space, Why America is considering getting more aggressive in orbit
https://warisboring.com/the-end-of-sanctuary-in-space/
Venäjän avaruusjoukkojen (Космические войска России) kotisivut
http://eng.mil.ru/en/structure/forces/cosmic.htm
Ei sovi unohtaa tätä:
”Sadepilvien kylväminen on tunnetuin tapa, jolla ihminen muuttaa säätä. Pilviin kylvetään kemikaalia, tyypillisesti hopeajodidia …
Vuonna 1978 arviolta 2,740,000 kilogrammaa hopeajodidia päästettiin ilmakehään Amerikan ilmassa.”
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sadepilvien_kylv%C3%…
Ilmoita asiaton viesti
Armeijan 1996 tehty paperi ”Owning the weather” eli suomennettuna ”miten omistamme sääntilan”:
http://csat.au.af.mil/2025/volume3/vol3ch15.PDF
Ilmoita asiaton viesti
Tässä on kuitenkin kyse sään muokkauksesta sadekylvöllä, ei avaruusjärjestelmistä muuten kuin niiden toimintaan vaikuttamalla.
Ilmoita asiaton viesti
Mitä tapahtuu kun ilmakehään kylvetään metallipölyä ja laitetaan päälle tämä ionosfäärin kuumennin? Käsittääkseni samanlainen reaktio, kuin laittaisi mikroaaltouuniin metallia.
Norjassakin on tällainen 1.000.000.000 watin laitos. Mitä se tekee ilmastolle?
https://en.wikipedia.org/wiki/Ionospheric_heater
Ilmoita asiaton viesti
Ilman muuta pyrkimykset sopimuspohjaiseen, täysin rauhanomaiseen avaruuden käyttöön ovat arvokkaita ja tavoitetila. Kuitenkaan tähän mennessä ne eivät ole toimineet. Kieltoa esim. satelliitintorjunta-aseille olisi mahdotonta valvoa. Toisaalta voisi todeta Vietnamin sodan olleen ensimmäinen avaruussota siinä mielessä, että avaruuteen sijoitettuja järjestelmiä käytettiin siinä sodankäyntiin (viestiliikenteeseen ja tiedusteluun).
Johtava asema on ollut USA:lle pyrkimys Eisenhowerin ajoista lähtien – aivan kuten NL:lle aikanaan – sitä ei voi laittaa Trumpin syyksi tai ansioksi, toki Trump ilmaisee asian omalla tavallaan. Kyse on pitkäaikaisesta, 1950-luvulta alkaneesta pyrkimyksestä.
Ilmoita asiaton viesti